”Jopas
se taas lunta tupruttaa. Piha näyttää hiljaiselta, ainakin näin ikkunasta
katsottuna. Taitavat olla kaikki ihmisparat lumisadetta paossa. Mahtavatkohan
aurat ehtiä tekemään tietä posteljoonille, ettei hän vallan hankeen uppoa. Saas
nähdä. Joku urhea se siellä uhmaa tuiskua ja näyttää olevan matkalla tähän
taloon. Vakaa on askel, ja nyt pysähtyy vilkuttamaan tännepäin. Mutta sehän on
se punaisissa kulkeva ”tytär”, joka minua käy viikoittain tapaamassa.
Terapeutti hän on. Nytkö siellä jo ovikellokin soi?”
”Vanhahan
minä olen, jo 84-vuotias ja yksin asustelen tässä asunnossa. Yhdessä
Kalle-mieheni kanssa tähän muutettiin jo 20 vuotta sitten. Mutta hän on jo
siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja nyt minä sitten asun yksin täällä. Rakkaat
lapsosetkin ovat maailmalla, omine kiireineen ja perheineen. Jouluna tulevat
aina käymään, mutta muuten kiireet vaivaavat. Ymmärränhän minä, omat elämät on
heillä. Viime vuodet ovat tuoneet mukanaan jos jonkinlaisia harmeja: kulumia
polviin ja reumaa käsiin. Huushollin pitämisestä on tullut niin hankalaa.
Uloslähteminenkin on jäänyt, ulkomaailma on minua alkanut pelottamaan. En minä
lapsia halua vaivata, huolestuisivat vain turhaan. Mutta toivoisin niin
kovasti että voisin vielä täällä kotonani asustella, ja ettei minun tarvitsisi
muuttaa minnekään. Täällä minun on paras olla!”
”Siksi
minä olen täällä, auttamassa sinua toimimaan mahdollisimman itsenäisesti. Jotta
voit turvallisesti jatkaa kotona asumistasi. Eikö niin? Mutta kuule, katsoppas
mitä toin mukanani. Viimeksihän lupasin tuoda sinulle kokeiltavaksi sen
purkkien avaamista helpottavan laitteen. Haluaisitko kokeilla sitä heti?”
 |
| Yhdessä eteenpäin |
”No
kokeillaan pois! Ne viime kerralla tuomasi pitkät pihdit ovatkin olleet
vallanmainiot. Useampaan kertaan olen kynät sillä saanut nostettua kun sohvalla
istuessani olen ne pudottanut. Sieltä jääkaapista pitäisi löytyä sellainen
suolakurkku-purkki, jonka kanssa olen taistellut. Laittavat nykyään niin
tiukalle ettei tällaisilla käsillä avata mitään!”
”Otappa tämä parempaan
käteesi, tällä tavalla, tässä on kädensija. Ja sitten vain kääntämään.”
”Sehän lähti helposti, niks
naks vain! Onpas ovela vehje, mahtaakohan se toimia muihinkin purkkeihin?”
”No, kokeileppas. Ota sieltä
alahyllyltä se punajuuripurkki.”
”Olet
lähempänä, paremmissa asemissa. Ota sinä vain.”
”Kurota
Helvi nyt vaan itse, kyllähän toimintaa täytyy toimintaterapiassa olla!
Hienosti pystyt siihen itsekin, minä olen tässä tukena. Ja kuka sen
punajuuripurkin sinulle kaapista kurottaa, kun olet yksin kotona?”
”Laitat
minut aina hommiin, vanhan ihmisen...”
”Joka
selviytyy vielä hienosti ihan itse! Näiden pienten apuvälineiden kanssa. Mutta
mitäs Helvi sanoisit jos ensi kerralla toteuttaisimme sen suunnittelemamme
kirjastokäynnin? Pääsisit lainaamaan sen suosikkikirjasi.”
”Empä
oikein tiedä, mahtaakohan sinne edes päästä rollaattorin kanssa. Rappujakin
siellä varmaankin on. En minä siellä pärjää.”
”Varmasti
pärjäät! Minä käyn siellä kirjastossa ennen ensi kertaan ja katson että siellä
on esteetön reitti. Ja minä tulen tottakai mukaan, niin autan jos on tarvetta.
Paasilinnan uusin teos sinua siellä jo odottelee.”
 |
| Tukien ja ohjaten |
”Sitä
olenkin odottanut innolla jo tovin. Aijjai, kun pääsee taas aloittamaan uuden
tarinan lukemisen. Menee aika kuin siivillä.”
”Sovitaan
siis näin! Nyt on minun aika lähteä, saat kotiläksyksi harjoitella tuolla
purkin avaajalla. Muistathan? Kirjoitan sen vielä tähän vihkoomme ylös.
Tarkistetaan ”läksyt” ennen kirjastoon lähtöä sitten ensi kerralla. Mukavaa
päivän jatkoa ja ensi viikkoon Helvi!”
”Kiitos
sinulle, hei hei! Menehän varovaisesti!”
”Siellä
se taas taivaltaa, tuo punaisiin pukeutunut ”tytär”. Lumisadekin on hieman
hellittänyt.
Mutta
mitäs se kello jo näyttää, päiväteen aika. Mahtaakohan hunajapurkki aueta
tuolla taikalaitteella?”
Toimintaterapia-tarina terveisin,
toimintaterapeutti Paula Uudenmaan aluekeskuksesta
