Puheterapiaa monella eri kielellä

Vaasassa on paljon kaksikielisiä ihmisiä, jotka puhuvat sujuvasti sekä suomea että ruotsia. Sitten on myös henkilöitä, joiden äidinkieli ja vahvempi kieli on ruotsi, mutta jotka kuitenkin ymmärtävät myös suomea – ja toisinpäin. Itse lukeudun näistä jälkimmäisimpään ryhmään, tosin ymmärtämisen onnistuminen riippuu paljon myös kontekstista ja käytettävästä sanastosta. Kaupungin kaksikielisyyden vuoksi suomenkielinen henkilö saa täällä ruotsin kielen suihkuja vähän väliä. Esimerkiksi asiakaspalvelutyössä olevat henkilöt palvelevat asiakkaita molemmilla kielillä. Kaupan kassalla myyjä sanoo loppusumman yleensä ensin suomeksi, sitten heti perään ruotsiksi. Kun maksat, hän vastaa: ”kiitos, tack!”. Myös paikkojen tienvarsikyltit ovat sekä suomeksi että ruotsiksi. Jos alue on enemmän ruotsinkielinen, lukee kylteissä ensin ruotsinkielinen nimi, ja vasta sitten suomenkielinen. Olenkin seurannut kylttejä erityisellä mielenkiinnolla: miksi Melaniemi on Melmo, mutta Huutoniemi onkin Roparnäs? Pieniä kielisuihkuja olen saanut myös työssäni kokea tehdessäni yhteistyötä eri ammattilaisten kanssa. Eräänkin asiakkaan luona toimimme erään toisen puheterapeutin kanssa kahdella kielellä, koska molemmat kyllä ymmärsimme toistemme äidinkieltä, mutta sen puhuminen tuntui paljon haastavammalta. Myös alueen puheterapeuttien tapaamisessa kuulen paljon ruotsia, koska siellä jokainen saa puhua omaa äidinkieltään.

Vaasassa on paljon maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. On jo melko yleistä, että asiakkaidemme äidinkieli ei ole kumpikaan kotimaamme virallisista kielistä, vaan jokin aivan muu, esimerkiksi somali tai arabia. Tällöin puheterapiassa käytettävä kieli määräytyy sen mukaan, minkä kielen perhe on valinnut vieraaksi kielekseen (suomi tai ruotsi). Usein pienet puheterapia-asiakkaat saattavat kuitenkin yrittää kommunikoida puheterapeutille myös omalla äidinkielellään. Minä olen oppinut jo ainakin sen, että arabian ”ai”-sana tarkoittaa suomeksi ”kyllä”. Yhteistyöpalavereihin kutsutaan usein tulkki mukaan, jotta jokainen voisi puhua omaa äidinkieltään. Mikäli jokin asia jää epäselväksi, voidaan sitä yrittää selvittää myös englanniksi.

Puheterapiassa käytetään usein puhuttujen kielten lisäksi myös vaihtoehtoisia kommunikointimuotoja, jotka voivat korvata puheen tai tukea sitä. Näitä ovat esimerkiksi esineillä tai kuvilla kommunikointi ja tukiviittomien käyttö, eräänlaisia kieliä nekin. Puheen puuttuessa tai ollessa epäselvää henkilö voi ilmaista haluamansa asian näyttämällä sen vaikkapa kuvakommunikointikansiosta: ”minä – haluta – puhaltaa – saippuakuplat” tai hän voi puhuessaan viittoa ”haluta, saippuakuplat”. Näin viesti tulee vastaanottajalle selkeämmin perille edellyttäen tietysti, että hän ymmärtää vaihtoehtoisia kommunikointimenetelmiä.

Päivittäisessä työssään puheterapeutin täytyy siis hallita useita kieliä, asuipa hän missä tahansa. Ja se onkin tämän työn yksi iso rikkaus!